Koulut ovat alkaneet, ja siksi koulukiusaaminenkin jälleen keskusteluissa. Kun puhutaan koulurauhasta, puhutaan kiusaamisesta. Rauhan tilassa elävä järjestäytynyt yhteiskunta ja kaikilla lapsilla oikeus käydä koulua meillä Suomessa onneksi on.
Toisin kuin julkisessa keskustelussa usein oletetaan, koulukiusaaminen ei suomalaisissa kouluissa koko ajan lisäänny. Kouluterveystutkimus on seurannut muun muassa osallisuutta koulukiusaamiseen jo 1990-luvun puolivälistä. Yläkouluikäisistä pojista 8-9% ja tytöistä 5-7% kertoo joutuvansa koulukiusaamisen uhriksi viikoittain. Yhtä suuri osuus pojista ja noin kolme prosenttia tytöistä kertoo itse kiusaavansa muita viikoittain. Osallisuus kiusaamiseen on pysytellyt koko Kouluterveystutkimuksen ajan samansuuruisella tasolla muodostamatta nousevaa sen paremmin kuin laskevaakaan trendiä. Lukioissa kiusataan selvästi vähemmän ja ammattikouluissa jonkin verran vähemmän kuin peruskoulussa. Tämä onkin odotettavaa, koska nuorten varttuessa heidän kykynsä asettua toisen asemaan ja hillitä impulssejaan kehittyvät.
Vaikka kiusaamista ei tapahtuisi joka viikko, se on toki silti ikävää ja väärin. Hyvä uutinen kuitenkin on, että suomalaisista yläkoululaisista noin kaksi kolmasosaa ei joudu koulukiusatuksi lainkaan, lukiolaisista ja ammattikoululaisista osuus on vielä suurempi.
Kansainvälisessä tutkimuksessa mainitaan yleensä, että 10-15% koululaisista joutuu kiusaamisen uhriksi säännöllisesti, mikä useimmiten tarkoittaa viikoittain tai ainakin useita kertoja kuukaudessa. Lapsista suurempi osa kuin nuorista kertoo joutuvansa kiusatuksi, pojista suurempi osa kuin tytöistä. Lapset saattavat olla ajattelemattomampia, kyvyttömämpiä asettumaan toisen asemaan ja hillitsemään omia aggressiivisia tunteitaan kuin varttuneemmat kehitysikäiset. On kuitenkin myös melko varmaa, että pienemmät lapset herkemmin mieltävät kiusaamiseksi kaikenlaisia tilanteita, joissa eivät saa tahtoaan läpi. Osa kasvamistahan on se, että oppii odottamaan vuoroaan, jakamaan ja neuvottelemaan.
Kiusaamisella tarkoitetaan tahallista, toistuvasti heikommassa asemassa olevaan kohdistuvaa aggressiivista käyttäytymistä, joka voi olla fyysistä tai sanallista. Ilkeän käyttäytymisen mahdollisuudet ovat toki rajattomat, eikä siis ole mahdollista tyhjentävästi kuvata kiusaamisen muotoja. Oleellista on toistuvuus, tahallisuus ja se, että uhriksi joutuva on tavalla tai toisella heikommassa asemassa eikä siksi kykene puolustautumaa eikä irrottautumaan tilanteesta. Suunnilleen yhtä vahvoilla (fyysisesti, sosiaalisesti) olevien nuorten riita tai jopa tappelu voi olla asiatonta, mutta ei sitä, mitä tarkoitetaan kiusaamisella.
Kiusaamiseen osallisia eivät ole vain kiusaaja ja uhri, vaan osallisia ovat myös ne, jotka kannustavat tai hännystelevät kiusaajaa, ne, jotka mahdollistavat tilanteen jatkumisen välttelemällä kannan ottamista, ja ne, jotka puolustavat uhria. Vain harvat oppilasryhmän jäsenet ovat ulkopuolisia ja tietämättömiä.
On osoitettu, että kiusaamisen uhriksi joutuminen liittyy masennukseen, ahdistuneisuuteen ja, psykosomaattisiin oireisiin ja muihin mielenterveydellisiin ongelmiin. On järkeenkäypää, että kiusaamisen tapainen kuormitustekijä altistaisi mielenterveyden ongelmille, etenkin nuoruusiässä, jolloin ikätoverisuhteet ovat äärettömän tärkeitä ja vaikuttavat mitä oleellisimmin minäkuvaan ja itsetuntoon. Itse asiassa tutkimusnäyttö ei kuitenkaan tue näin yksiselitteistä syy-seuraussuhdetta. On niinkin, että mielenterveyden ongelmista kärsivät tulevat kiusatuiksi muita herkemmin. Mielenterveyden ongelmista kärsivä nuori herättää ehkä negatiivista huomiota tai ei kykene puolustautumaan. On tietenkin aivan erityisen väärin kiusata henkilöä, jolla jo muutenkin on vaikeaa. Mielenterveyden häiriöt voivat kuitenkin altistaa kiusaamiskokemukselle myös siksi, että nuori häiriönsä takia tulkitsee tilanteita väärin ja kokee kiusaamiseksi myös neutraaliksi tarkoitettuja vuorovaikutustilanteita. Sellaisessa tilanteessa on myös väärin kääntää syyttävä sormi viattomiin ikätovereihin.
Psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti kirjoitti elokuussa Helsingin sanomien Vieraskynä-palstalla sydämeen käyvästi koulukiusaamisen uhriksi joutuvien kärsimyksistä. Kirjoituksen mukaan koulukiusaamiseen puututaan liian lievästi ja sovittelevasti. Ratkaisu asiaan olisi tehokkaampi koulukuri. Minäkin olen joskus kieltämättä ihmetellyt, miksei kouluissa saisi enää olla sääntöjä ja koulutyöskentelyä turvaavia rajoituksia. Miksi esimerkiksi jopa joku aivan ulkopuolinen rientää kantelemaan laittomasta vapauden rajoittamisesta, jos opettaja takavarikoi kännykän, jolla rehvakkaasti soitellaan kesken oppitunnin, ja mikä yhteiskunta olemme, kun tällaisesta lopulta seuraa päätös, että opettaja on toiminut laittomasti? Tietääkseni monissa maissa on kouluissa sääntöjä, eikä niiden noudattaminen ole oppilaille ongelma sen enempää kuin muulle yhteiskunnalle ahdistuksen paikka. Mutta mitä tarkkaan ottaen se kuri on?
Myös koulukiusaamiseen syyllistyvien on tutkimuksissa havaittu kärsivän keskimääräistä useammin mielenterveyden häiriöistä. Säännöllisesti muita kiusaavilla on yhtä paljon masennusta, ahdistuneisuutta ja muita ”sisäänpäin kääntyviä” oireita kuin kiusaamisen uhreilla. Lisäksi kiusaajilla on enemmän käytöshäiriöitä ja päihdeongelmia. Lisäksi on oppilaita, jotka ovat säännöllisesti osallisina kiusaamiseen sekä uhreina että kiusaajina. Heillä mielenterveyden ongelmia on eniten. Koulukiusaajien on toisinaan esitetty olevan nuoria, jotka kiusaavat toisia purkaakseen pahaa oloaan tai kätkeäkseen heikkouttaan. Toisaalta on esitetty kiusaajien olevan vahvoja ja aggressiivisia nuoria, jotka vahvistavat kiusaamisella sosiaalista asemaansa. Havainnot kiusaajista ovat paljon ristiriitaisempia kuin havainnot kiusaamisen uhreista. Epäilemättä nuorissa, jotka tavalla tai toisella identifioituvat kiusaajiksi, on erilaisia ihmisiä, ja siksi toiminnan lopettaminenkin edellyttänee erilaisia lähestymistapoja.
Jos nuori kiusaa toista ajattelemattomuuttaan tai typeryyttään, hän tarvitsee ohjausta. Kasvattajien tehtävä on opettaa sosiaalisia taitoja ja asiallista käyttäytymistä. Jos nuori kiusaa muita oman mielenterveyden ongelmansa takia, hän tarvitsee häiriönsä vaatimaa hoitoa. Kiusaamisen jatkamista ei tietenkään pidä sallia. Nuoren pitäisi saada sekä kotoa että koulusta selkeä viesti, että kiusaamista ei saa jatkaa. Väärin tekemisestä tulee olla seuraamuksia. Seuraamusten pointti ei ole rangaista niin kovasti, ettei kiusaaja taatusti enää uskalla kiusata, vaan se, että nuori saa aikuisilta selkeän ja johdonmukaisen viestin siitä, mitä häneltä odotetaan. Nuoren oma mahdollinen mielenterveyden ongelma ei ole tekosyy, jonka varjolla saisi kiusata muita, vaan valitettavasti hänellä on elämässään sellainen lisähaaste, ja silti edellytetään muiden kohtelua asiallisesti. Tietenkin mielenterveyden häiriöistä kärsivä nuori voi tarvita asialliseen käyttäytymiseen poikkeuksellisen paljon tukea.
Voiko kehitysikäinen sitten olla niin ilkeä, että hän kasvaisi ja kehittyisi täysin normaalisti mutta aidosti ja pohjimmiltaan haluaisi jatkuvasti olla toiselle paha? Joskus tuntuu, että julkisessa keskustelussa demonisoidaan kiusaamiseen syyllistyviä. On uhri, jota kasvottomat kiusaajat kiusaavat, ja toisaalla ovat paholaismaiset kiusaajat. Kiusaajat ovat kuitenkin aina ihmisiä. Epäsosiaalisesti kehittyvien lasten tiedetään useimmiten kärsivän kasvun ja kehityksen kannalta mitä epäsuotuisimmista olosuhteista. Paitsi selvää viestiä siitä, että kiusaaminen on lopetettava, he useimmiten tarvitsevat pitkäaikaista ja vahvaa tukea ja ohjausta kyetäkseen lopettamaan aggressiivisen käyttäytymisen. Kiusaamiseen syyllistyvät nuoret toimivat jossakin sosiaalisessa ympäristössä. Aikuisten kasvattajien tehtävä on rakentaa koulusta sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa aikuiset näkevät epäsuotuisat ilmiöt ja pystyvät yhteistyössä niitä ratkomaan. Totta kai aikuisten läsnäolo kaikissa tilanteissa on yksi tärkeä avain aggressiivisen käyttäytymisen hillitsemiseen kuten Juha Lehtikin ehdottaa. Ajattelisin kuitenkin, että avain ei ole autoritaarinen valvonta vaan yhdessä tekeminen ja kasvun ja kehityksen mahdollistaminen kaikille oppilaille. Yhdessä tekemisen pitäisi mieluiten olla koulun, vanhempien ja oppilaiden kaikkien yhteistä.
Teksti on aikaisemmin julkaistu Neuvola & Kouluterveys-lehdessä.