Nuorisopsykiatrian alan kongressien porteilla parveilee mielenosoituksia. Luurankopukuiset tanssijat syyttävät lasten myrkyttämisestä mieltä muuttavilla lääkkeillä.

Kerran pysähdyin juttelemaan propagandakioskin työntekijöiden kanssa. He kertoivat, että kongressini on paha, koska siellä etsitään mielisairauksille biologisia syitä.

Emme edelleenkään tiedä, mistä mielenterveyden johtuvat. Biologisella haavoittuvuudella, psykologisella hauraudella ja ajankohtaisella kuormituksella lienee kaikilla roolinsa.

On paljon tietoa psyykkisiin häiriöihin liittyvistä aivojen rakenteen, hermoverkkojen toiminnan ja keskushermoston välittäjäaineiden poikkeavuuksista. On houkuttelevaa olettaa nämä kovalta tieteeltä tuntuvat seikat alkusyiksi – ja toisaalta biologisia selitysmalleja ja niihin pohjautuvia hoitoja kuten lääkkeitä myös mitä raivokkaimmin vastustetaan.

Mielenterveyden alalla on vuosikymmenien varrella syyllistytty yksioikoisiin selitysmalleihin, jotka on myös hyväksytty kyselemättä, enkä nyt tarkoita menneiden vuosisatojen riivaajaselityksiä. Mietitäänpä vain ”jääkaappiäitiä”. Äitiä on syytetty lähes mistä tahansa depressiosta autismiin, ahdistuneisuushäiriöstä skitsofreniaan.  En ole kuitenkaan nähnyt luurankopukuista mielenosoittajaa sanomassa, että on kauheaa, miten äitiä syytetään siitä, että hän on väärällä vuorovaikutuksella aiheuttanut skitsofreniaa tai anoreksiaa.

Valitettavasti on vanhempia, jotka syyllistyvät väärinkäytöksiin lapsiaan kohtaan. Mutta jos lapsi on oireillut kauan ja hänestä on saanut aina olla huolissaan, ajankohtainen erikoinen vuorovaikutus voi olla seuraus eikä syy.

Koska emme tiedä, mistä häiriöt johtuvat, on varmasti viisainta olla avoin hoidon mahdollisuuksille kaikilla rintamilla. Lääkkeet ja terapia asetetaan usein vastakkain. Kaikkia ei voi auttaa psykoterapialla eivätkä kaikki hyödy lääkkeistä. Toisaalta lääkehoito ja psykoterapia useimmiten tukevat toisiaan. Miksi hoitovaihtoehdot riitelisivät? Ne voivat tehdä yhteistyötä.